pyykkejä ja villakoiria

Hoi.

Niinsanottu arki on alkanut täällä oikein hyvin. Oikeasti arjesta ei voi vielä puhuakaan, koska koulu alkaa vasta ensi viikolla sikainfluenssan pelossa... Mutta arjeksi voidaan kai laskea että osaan käydä täällä kaupassa, enkä edes usein eksy matkalla kotiin, olen käynyt jo pankissa maksamassa laskuja ja onnistuin melkein hankkimaan kännykkäliittymän. (viimeisin tyssäsi siihen, että Elisa on lukinnut puhelimeni kiinni itseensä kun joskus vuosia sitten allekirjoitin kytkykaupan ehdot.)

Asun siis Rua Barata Ribeirolla, joka on Copacabanalta pois päin kolmas katu rannan suuntaisesti, keski-ikäisen naisen luona. Täällä asuu myös yksi Michel-niminen brassi jota en koskaan näe ja kaksi rumaa villakoiraa, jotka haukkuvat lähes yötä päivää. Niiden nimet on Kelly ja Julie.

Itse asunto on todella hyvässä kunnossa ja ihan suht viihtyisä, aika lailla tulee mieleen joku hostelli. Sijaintihan on todella loistava ajatellen liikkumista, kaupoilla käyntiä ja rannalle menemistä. Kaikki on ihan vieressä, niinkuin host-äitini totesi. Ikkunastani näkyy kotikadun vilinä, ei mitään erityistä siis. Asunnon parvekkeelta näkee rakennuksen sisäpihalle, joka on todella ruma, mutta kaikessa karuudessaan ja aitoudessaan aika kiehtova. Tässä kuva.

Siitä jotenkin aina saa ulkomaan fiilikset kun pyykkejä roikkuu joka puolella. Ette arvaakaan kuinka ulkomailta täällä tuntuu!

Koulu siis alkaa vasta ensi viikolla mutta meillä oli jo kahtena päivänä orientaatioluentoja Yliopistolla ( jonka nimi on siis Pontifícia Universidade Católica - Rio de Janeiro, lyhennettynä PUC ). Tapasin siellä paljon muita vaihtareita, joiden kanssa olen hengaillut viime päivinä. Käytiin jo parina päivänä Ipanemalla makoilemassa ja heilumassa aalloissa ja tutustuttiin myös Rion yöelämään (eli istuttiin karun mutta viihtyisän snack-baarin muovituoleilla maistelemassa olutta ja caipirinhaa.). Muuten olisimme menneet kuuluisaan yöelämän keskukseen Lapaan, mutta joku väitti ettei sinne kannata mennä kuin perjantaisin. (olen itse kuullut että sinne voi mennä milloin vaan, mutta ryhmän painostuksesta istuin tyytyväisenä Ipanemassa.)

Huomenna pitäisi käydä koululla puhumassa ulkomaan vastaavan kanssa opintosuunnitelmastani joka olisi pitänyt tehdä jo ennen Brasiliaan saapumista. Kyllähän minä sellaisen tein, mutta en vaan viitsinyt kertoa siitä koululle (todellisuudessa olin saanut mailia siitä että meillä on 3 mahdollisuutta ilmottautua kursseille netissä. Ensimmäiset 2 minulta meni onnellisesti täysin ohi huomaamattani ja juuri kun viimeinen mahdollisuus oli käsillä, päätin lähteä ex-tempore Viroon, joten ens koskaan tehnyt suunnitelmaa). Mutta huomenna siis meinaan paljastaa opintosuunnitelmani, johon kuuluu mm. yksi surffikurssi. Katsotaan saanko sen hyväksiluettua graafisen suunnittelijan opintoihini. Sitten meinaan mennä paikalliselle mustalle torille jossa kuulemma on joku koju jossa pystyy purkamaan lukituksen puhelimesta. Se tulee kuulemma halvemmaksi kuin ostaa uusi puhelin, vaikkei kännykät täällä maksa käytettynä kauheen paljon. Ja varmaan uuden sim-kortin hankittuani voinkin mennä taas Ipanemalle chillaamaan kamujen kanssa!

Lähtöhässäkkää.

Terve. Olen nyt jo turvallisesti Riossa mutta ei tänne helppoa ollut päästä. Sillon kun ostaa viikkoa ennen lähtöä mahdollisimman halvat lennot niin saattaa joutua vaihtamaan konetta useaan otteeseen. Minähän päätin lentää Helsingistä Rioon Lontoon, Madridin ja São Paolon kautta (viimeisimmässä piti vaihtaa lentokenttää!). Lontoossa oli oikein mukavaa. Kävin syömässä sushia sellaselta liukuhihnalta! Odotin Heathrowssa 5 tuntia ja jatkoin sitten Madridiin, jossa oli todella iso ja epäselvä lentokenttä. Tai sitten se vaan vaikutti siltä kun ei ollut hirveästi aikaa vaihtoon...
Edessä oli kaikista lennoista pisin: Atlantin ylitys 10 tuntia. Minulla kävi uskomaton tuuri kun check-in:issä minulle sanottiin että lennän bisnesluokassa! En olisi uskonut että 10 tunnin lento voi olla niin mukava. Siellä tarjoiltiin heti aluksi tuoretta appelsiinimehua ja kuohuviiniä!! Sitten saatiin menyy jonka joku huippukokki oli suunnitellut. Alkupalaksi oli gazpachoa, tuoretta leipää ja hanhenmaksaa. Sitten pääruokana oli jokirapupastaa ja jälkkäriksi juustolautanen ja kirsikkasorbettia. Kyytipojaksi sai valita "talon" seitsemästä viinistä mieluisin. Istuin matkan sellasen lihavan porvarin vieressä jolle kaikki tämä lysti tuntui olevan itsestäänselvää. Hän pisti lentoemännät tuomaan hänelle 3 kertaa uuden viinilasin kun hänelle ei kelvannut. Minä vaan meinasin nauraa ääneen kun oli niin luksusta. Sitten kaikkien käsinojien alta löyty omat pienet telkkarit joista löytyi parikymmentä eri elokuvaa, joista sai valita mieleisensä. Itse en jaksanut katsoa kun puoli tuntia jotain jenkkikomediaa kun alkoi jo väsyttämään. Käänsin tuolin vaaka-asentoon (sen sai vaaka-asentoon!) ja laitoin kevyen hieronnan päälle (kevyt hieronta!). Nukuin oikein rattoisasti 7 tuntia ja söin sitten luksusaamupalan. Sittel laskeuduimmekin jo Brasilian maalle.
São Paolo se vasta lystiä olikin kun heti koneesta päästyään piti jonottaa puolitoista tuntia että poliisi laittoi leiman passiin että tervetuloa. Jännitti lähinnä se että aikaa seuraavaan lentoon oli vain 3 tuntia joista tosiaan puolet meni jonottaessa. Kun pääsin läpi passintarkastuksessa lähdin nopeasti etsimään bussia joka menisi Congonhas-lentokentälle. (Onneksi en ottanut ruumaan matkatavaroita!) Löysin onneksi bussin 3 minuuttia ennen sen lähtöä ja sitten jännitinkin että ehdinkö seuraavalle lennolle. Minulla ei ollut tosiaan aavistustakaan kuinka pitkän matkan päässä toinen lentokenttä olisi. Tiesin vaan että se on kaupungin toisella laidalla. Reilu tunti siihen matkaan sitten menikin. Olin siis kentällä n. 40 minuuttia ennen koneen lähtöä, joka ei olisi Euroopassa ikimaailmassa käynyt päinsä. Mutta kun kerta rasiliassa ollaan niin eihän se mitään haitannut. Läpivalaisussakin ne kysyi että onko nesteitä ym mukana ja kun näytin puolen litran vesipulloani he vain totesivat että pistä reppuun...Ehdin siis hyvin viimeiselle lennolle, joka kesti vain tunnin verran ja olinkin perillä Riossa!
Rion lentokentällä piti olla koulun edustaja vastassa joka veisi minut majapaikalleni, mutta ei ollut. Odottelin tovin ja päätin sitten soittaa ja tarkistaa että onko kuski myöhässä vai onko sellaista edes lähetetty (vaikka olin saanut mailin jossa sanottiin että minut tullaan hakemaan.) Koululta vastattiin että oppilaat haetaan vain kansainväliseltä lentokentältä, ei St. Dumontilta missä minä olin. (Tosi reilua lähettää mailia että juu onnistuu, mutta jättää ilmottamatta että vain jos saavut kansainväliselle kentälle.) Mutta eipä tuo haitannut. Otin sitten taksin ja istuin koko matkan suu auki takapenkillä. Siinä se nyt oli se tuleva kotikaupunki seuraavaksi vuodeksi. Sokeritoppavuori & Jeesukset ja kaikki. Huhhuh. Täytyy sanoa että vielä hienoisessa kulttuurishokissa ollaan mutta eiköhän se tästä.

Até mais! Kirjottelen lisää myöhemmin. Paljon on ehtinyt jo tapahtua mutta nyt en jaksa istua sisällä.:)